Leipomuksia

Leivoin aikanaan todella paljon. Harrastus on sittemmin vähän jäänyt, mutta jotain tässä viimeisen vuoden aikana on tullut tehtyä. Enemmän oikeastaan kavereille, kuin omalle perheelle. Toki lapset saavat aina synttärikakkunsa, mutta yleensä ne menevät sellaiselle helpolle peruskakku-osastolle.

Elvin kummitädin kolmekymppisiä juhliittin viime marraskuussa halloweenin aikaan, joten kauhuteema oli sitten ruokienkin suhteen. Tämä kakku on lähinnä kermahyytelöä. Näyttävillä muoteilla saa kuka tahansa näyttävän lopputuloksen. 

Joskus koristelun kanssa homma karkaa hanskasta. Kuten tämän viime tammikuisen synttärikakun kanssa. Tämä kakku oli Elville, joka tykkäsi tuolloin kovasti teletapeista. Tämä on vähän sellainen kovan onnen kakku. Se oli juuri nostettu pöytään ja leikattu lautasille, kun Arttu alkoi voida pahoin ja siitä lähtikin koko porukan kiertänyt vatsatauti. Ihme kyllä, kukaan vieraista ei raportoinut saaneensa tartuntaa.

Yritin muka tuota Elvin oikeaa etunimeä piilottaa, mutta eipä se juuri piiloutunut. No, neidillä on niin tuhansittain kaimoja, että olkoon. Ja onhan se Elvikin itsesiassa tytön oikea nimi, ei vain ole kutsumanimenä muuten kuin blogissa.

Allaolevan kakun tein tänään. Tai eilen ja tänään. Teen kakut yleensä niin, että käytän ohuuita kakkupohjia (kääretorttupohjia) ja leikkaan ne muotoon. Kakkuun tulee runsaasti täytettä, jonkka hyydytän liivatteella. Näin kakku ei jää kuivaksi.

Tämä kakku meni työkaverin pojalle. Toiveena oli "prinsessakakkumainen, mutta poikamainen kakku". Toivottavasti on tarpeeksi poikamainen. Ehkä noiden lehtien tilalle olisi voinut jotain miehekkäämpääkin kehittää, mutta noin se nyt halusi tällä kertaa mennä.

Kondiittoritasoiseen marsipaanityöskentelyyn en kykene, mutta jos ei tihrusta liian tarkkaan, niin ihan kelvolliselta se ainakin omaan silmään näyttää. 

Usein minulle käy näiden kakkuhommien kanssa niin, että unohdan ottaa kuvan. Haluaisin kuvia nimenomaan itselle arkistoon, sillä kun joku sattuu joskus onnistumaan oikein hyvin, olisi kiva, jos olisi joku malli, josta katsoa. Kuten esimerkiksi allaolevassa kakussa, jonka tein kuusi vuotta sitten äidilleni. Äiti oli aloittanut juuri spinning-harrastuksen ja ostimme siskon ja veljen kanssa lahjakortin urheiluliikkeeseen. Kakulla koetimme vihjata, mihin lahjakorttia voisi käyttää.

Uskomatonta

Joskus asiat sujuvat.

Yleensä tulee kirjoitettu niistä asioista, jotka eivät suju. Etenkin jos ex-osasto aiheuttaa ongelmia, saan helposti pitkiä päivityksiä aikaan.

Tasapuolisuuden nimissä täytyy jakaa tällainenkin ihme: yhteistyökykyä havaittu! Viittaan taas kerran Tärpän eksään. Omani kanssa yhteistyö on sujunut lähes koko ajan ihan muutaman kuukauden hankalaa jaksoa lukuunottamatta.

Joonaksella oli vanhempainvartti viime viikolla. Tärppä ja eksänsä olivat palaverissa yhdessä. Tärppä hämmästeli jo sitä, että palaveri oli sujunut ihan hyvin ja eksä ollut koko ajan oikein asiallinen ja jopa osallistunut keskusteluun. Tyypillisesti hän siis on kuulemma kaikissa palavereissa hiljaa, mikäli tulee paikalle.

Vanhempainvartin jälkeen Tärppä ja ex olivat jääneet koulun pihalle juttelemaan Joonaksen asioista: siitä, kuinka äidin luona on alkanut mennä ranttaliksi. Uskomatonta kyllä, he saivat sovittua jonkinlaisen yhteisen linjan, miten toimitaan, jos vastaavia tilanteita tulee.

Kuluneella viikolla on pitänyt muutenkin olla yhteydessä bonusten äitiin lasten asioissa ja kaikkien asioiden hoitaminen on sujunut tosi mutkattomasti.

Hävettää, kun oma ajatus on ollut lähinnä se, että mistähän nyt tuulee ja minkälainen pommi sieltä kohta putoaa niskaan. Rauhallista kautta on tähän asti aina seurannut jonkinlainen rytinä. Tällaista kautta emme ole vielä nähneet. Tarkoittaako se nyt sitä, että asiat alkavat mennä hiljalleen paremmin vai onko odotettavissa joku vielä isompi rähinä? Lienee viisainta elää päivä kerrallaan ja olla suuremmin stressaamatta asiaa.

Viikonloppuasu

Tämmöisen halusin vielä jakaa tänään. Kuvasta näkyy hyvin Elvin suosikkiasu: mahdollisimman paljon hiuskoruja ja mahdollisimman vähän vaatetta.

Oikeastaan on pieni ihme, ettei tyttö ole (käsittääkseni) keksinyt vielä vetäistä vaatteita pois päiväkodissa tai jossain muussa julkisessa paikassa.

Vatsapöpö

Arttu valitti aamulla vatsaansa. Löysällä ja kipeä. Muutaman tunnin päästä kipu hellittikin, mutta vaihtui pahoinvointiin. Sitä kestikin sitten iltapäivään saakka. Poika itki jo, että haluaa oksentaa, että olo helpottuu. Siinä vaiheessa täytyy olla jo tosi paha olo, jos lapsi on itse sitä mieltä, että ykä saisi tulla.

Helpotus tuli oksennuksen muodossa seitsemän tunnin etomisen jälkeen. Poika ampaisi samantien punkasta ylös ja totesi olevansa terve. Äitiä vähän jännittää: menikö se nyt oikeasti tällä ohi ja onko tämä tarttuvan sortin pöpö.

Meillä on sairastettu äärettömän vähän vatsatauteja. Kaikkien neljän lapseni vatsataudit voidaan laskea kahden käden sormilla, joten ei tämä onneksi ole jatkuva riesa ollut. Vähän on pakko valittaa: tietysti ne pari hassua kertaa on iskenyt juuri silloin, kun koko lössi on paikalla yksivessaisessa asunnossamme. Jos nyt jotain riemua täytyy repiä, nämä isot osaavat jo tähdätä pönttöön tai sankoon.

Artulla on ollut joskus pienempänä vähän vastaava pöpö. Maha tuli todella kipeäksi aivan yhtäkkiä ja pari ykää myöhemmin homma oli ohi. Ei tarttunut muille. Peukut ja varpaat sojottavat kattoa kohti, että tämä olisi nyt sellainen yhden miehen tauti.

Harvemmin se toivominen tosin auttaa.

Aspergerin syndroomasta

Luin kirjan. Paula Tillin Toisin - Minun Asperger-elämäni. Hyvä kirja. Suosittelen, jos aihe vähääkään kiinnostaa. Kirjailija kuvaa tarkasti, millaista on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja nimenomaan, millaista on, kun on Aspergerin syndrooma. Ei siitä, millaista on kärsiä Aspergerista, koska kirjailija kertoo Aspergerin syndrooman olevan ehdottomasti hänen vahvuutensa.

Miksi innostuin itse tarttumaan juuri tähän kirjaan?

Sain pikkuveljen ollessani kolmevuotias. Veli oppi ensin puhumaan melko aikaisin, mutta kaksivuotiaana lakkasi sitten puhumasta melkein kokonaan. Veli kulki seiniä pitkin, rakenteli junarataa niin, että uppoutui hommaan täysin, oppi lukemaan kolmevuotiaana ja osasi viisivuotiaana koko Suomen tiekartaston ulkoa.

Olin noin kuusivuotias, kun diagnoosiksi tuli autistinen. En muista, kuka minulle selitti asian siten, että veljen ympärillä on ikäänkuin muuri. "Helppo juttu", ajattelin. "Rikotaan se muuri siitä pois."

Veli karkaili, sai raivokohtauksia, mutta alkoi kuitenkin hiljalleen puhua uudelleen. Muistan, että ääni oli hieman monotoninen ja jutut välillä aika erikoisia. Veli oli äärettömän sääntöorientoitunut ja hänen leikeissään oli aina hyvin tarkkaa, mitä sai tehdä ja sanoa. Tietämättömän isosiskon mielestä oli kauhean hauskaa toimia juuri päinvastoin ja ärsyttää toista.

Veli aloitti koulun yleisopetuksen luokassa avustajan tukemana. Kaverit huomasivat nopeasti, että tyyppi on erilainen kuin muut ja kiusaaminen alkoi. Onneksi joukkoon mahtui aina joku oikea kaverikin.

Jossain vaiheessa koulupolkua vanhempani alkoivat kyseenalaistaa autismi -diagnoosia. Veli oli erikoisuuksistaan huolimatta liian "normaali". En ole koskaan jutellut tarkemmin aiheesta vanhempieni kanssa, mutta ilmeisesti jompikumpi heistä törmäsi jossain artikkeliin, jossa kerrottiin Aspergerin syndroomasta ja oli tajunnut heti, että tässä on pakko olla kyse tästä.

Tämän havainnon jälkeen tutkimukset käsittääkseni uusittiin ja vanhempieni keksimä diagnoosi vahvistettiin. Lääkäri oli puhunut periytyvyydestä ja todennut isälleni, että sieltähän perimä on tullut. Isä oli hämmästynyt: hänkö myös Asperger -henkilö? Tutkimuksia ei koskaan tehty, mutta jälkeenpäin ajatellen isä löysi helpostikin itsestään useita As-piirteitä ja ymmärsi monia lapsuutensa asioita.

Tyypillistä Asperger-henkilölle on viestien kirjaimellinen tulkitseminen. Hyvä esimerkki veljeni teinivuosilta: Veli fanitti Mika Häkkistä ja kummisetänsä oli tuonut jostain reissusta tuliaiseksi formulakuskin kuvalla varustetun t-paidan. Veli näki paidan ja katse kirkastui heti. Sitten kummisetä kysyi: "Olisiko tarvetta t-paidalle." Silmiin syttynyt liekki sammui. "Eipä oikeastaan", totesi veljeni.

Häpesin tolkuttomasti veljeni huonoa käytöstä. Kuinka ihmeessä iso jätkä päästää tuollaista suustaan? Oikeastaan vasta luettuani kirjan tajusin, mistä oli kyse. Veljeltä kysyttiin, tarvitseeko hän paidan. Hänellä oli jo t-paitoja, joten ei hän varsinaisesti tarvinnut sitä. Vastaus olisi varmasti ollut toinen, jos häneltä olisi kysynyt, haluaako hän paidan.

Onneksi setä oli paremmin kartalla, kuin minä tuolloin ja veli sai paidan, vaikkei sitä niin ehdottomasti tarvinnutkaan.

Isä oli kuulemma tehnyt lapsena kutakuinkin saman, kun kylässä oli kysytty ruokapöydässä, että maistuiko ruoka. "Ei maistunut. Oli pahaa", vastasi isä. 60-luvulla koko Aspergerin syndroomaa ei vielä tunnettu ja isäni luultavasti tienasi rehellisyydellään selkäsaunan. 

Minulla on ollut jokunen Asperger-oppilas opetettavana. Kukaan heistä ei ole ollut samanlainen kuin veljeni. Onkin hyvö tietää, että Asperger-henkilöt ovat yhtä erilaisia keskenään, kuin kaikki muutkin ihmiset. Joissain asioissa jopa kadehdin tämän diagnoosin saaneita. Heistä suurimmalla osalla on uskomaton kyky paneutua johonkin itseään kiinnostavaan asiaan ja oppia siitä likipitäen kaikki. Tiedän, ettei minusta löydy koskaan sellaista pitkäjänteisyyttä.

Eriarvoiset lapset

Bonuslapset kotiutuivat tänään.

Jonna kertoi, että Joonas oli hermostunut viikonloppuna ja sen seurauksena lyönyt sekä äitiä että häntä, hakenut keittiöstä veitsiä ja heitellyt niitä, yrittänyt rikkoa television, koska oli saanut huonosta käytöksestä tv-kiellon...

Lopulta Joonas oli laitettu omaan huoneeseen ja ovesta käännetty kahva ylös, ettei poika päässyt huoneesta pois.

Joonaksella on aina ollut tulinen temperamentti. Jokaisen lapsen kohdalla on toki tärkeää pitää kiinni säännöistä, mutta Joonaksen kohdalla se on välttämätöntä, kuten myös rutiinien noudattaminen. Lipsahdapa kerran siitä, että läksyt täytyy tehdä heti koulun jälkeen, niin voit olla varma, että koko loppuviikko on yhtä taistelua siitä, täytyykö läksyt tehdä heti koulun jälkeen vai voiko niitä tehdä vaikka illalla sängyssä.

Tärppä on yrittänyt keskustella exänsä kanssa ennenkin siitä, miten tärkeää olisi pitää säännöistä kiinni ja että syyt ja seuraamukset olisivat loogisia ja suurinpiirtein samankaltaisia molemmiss kodeissa. Mutta ei. Meidän ei tule puuttuman hänen asioihinsa.

Yllättäen minun kanssani Tärpän ex keskustelee hieman paremmin, mutta tässä tullaan jo hieman harmaalle alueelle: kuuluuko minun käydä keskustelua siitä, kuinka kasvatetaan lasta, joka ei edes ole minun? Onko minulla edes oikeutta moiseen?

Tiedän, että jos minulle tulee ongelmia jonkun poikani kanssa toimimisessa, voin soittaa poikien isälle ja pyytää tätä pohtimaan ratkaisua kanssani. Hän voi tehdä samoin. Ja on meillä niin tehtykin. Minusta on todella tärkeää, että lapset tietävät vanhempiensa vetävän yhtä köyttä, vaikka he eivät teekän sitä enää yhdessä. Mutta kun minun vetovuoroni päättyy, jatkaa isä siitä, mihin jäin. Ja tarvittaessa siihen naruun kyetään edelleen tarttumaan yhdessä.

Oikeastaan siinä köyden päässä meitä roikkuu tarvittaessa aikamoinen porukka: minä, poikien isä, Tärppä, minun vanhempani, entiset ja nykyiset appivanhemmat... Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä minun pojillani on. Ja äärettömän surullinen siitä, ettei Joonas voi saada samaa, kun hän sitä eniten tarvitsisi.

Hyi, yäk, kihomatoja!

Saimme kummipoikasen yökylään. Viimeksi, kun saimme Rekon meille viikonlopuksi, iski meillä viikko takaperin riehunut norovirus myös häneen. Reko-parka meni niin huonoon kuntoon, että joutui sairaalahoitoon.

Tällä kertaa palautamme kummipojan kotiin kihomadoilla höystettynä. Vieläköhän hän pääsee yökylään...

Elvi alkoi valittaa nukkumaan mennessä, että kirvelee. Ihmettelin hieman, että hän edes osaa moisen sanan. Molemmat kädet kuitenkin haroivat siihen malliin vaippa-aluetta, että kurkattavahan se oli. Ajattelin, että siellä on varmaan kakka ollut housussa jokusen hetken ja polttanut pepun punaiseksi.

Kurkistin tilanteen. Siellä kiemurtelikin pienenpieni mato.

Olemme tähän saakka onnistuneet välttymään tältä riesalta. Se on ihan hyvin, huomioiden, että lapsia on monta ja heistä jokainen on ollut päiväkotilainen. Parhaimmillaan meillä oli yhtäaikaa viisi lasta päiväkodissa.

Kihomadot huomataan yleensä aina illalla, koska ilta-aikaan ne ryömivät kehon ulkopuolelle munimaan ja aiheuttavat kutinaa. Soitimme samantien varoituspuhelut ex-osastolle. Oma exäni kiitti tiedosta ja lupasi hoitaa poikien madotuksen, koska pojat olivat lähteneet meiltä vasta edellispäivänä. Tartunnan riski on siis aika suuri.

Tärpän exältä tulikin kuumia kiviä niskaan. Ihan kauhean kauniita sanoja en ole hänestä tännekään viljellyt, mutta tällä kertaa apu löytyi sieltä. Lääkkeitähän ei tällaisella pikkupaikkakunnalla saa lauantai-iltana mistään, ellei lähde ajelemaan viittäkymmentä kilometriä pääkaupunkiseudulle päivystävään apteekkiin. Häneltä sattui löytymään kotoa ylimääräinen satsi lääkkeitä, jotka hän mielellään meille antoi. Tärppä kävi hakemassa lääkkeet ja Elvi saatiin lääkittyä samantien. Varotoimenpiteenä myös minä ja Tärppä otimme kuurin. Aamulla lääkittiin myös meillä yönsä viettänyt Reko.

Tämän päivän ohjelmassa piti olla maalaamista. Se vaihtui nyt pyykinpesuun, petivaatteiden ja sohvatyynyjen saunotukseen, lelujen pesemiseen ja ovenkahvojen jynssäämiseen. Ei se mitään. Sunnuntaiohjelmaa tämäkin.

Viikonloppu, jona ei tehdä mitään.

Isot lapset lähtivät niille toisille vanhemmilleen. Meillä on sellainen mukavan rento viikonloppu, ettei ole mitään ylimääräistä ohjelmaa. Jostain syystä tällaiset viikonloput pysyvät hyvin harvoin ohjelmoimattomina.

Lähdimme aamukävelylle kirkonkylälle. Siellä oli pienet markkinat ja kivahan on käydä katsomassa, kun pikkukylällämme on elämää. Oikeastaan pieni kylämme on todella kaunis. Maasto on vaihtelevaa, rakennuksia ei ole kauhean paljon ja keskellä kylää, korkeimmalla mäellä on nätti pieni kirkko. No, taitaa se olla keskikokoinen, mutta nätti yhtä kaikki. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy valkoinen suorakaiteen muotoinen rakennus, joka on työpaikkani. 

Meiltä on kirkonkylälle puolisen kilometriä. Elvi jaksaa siis hienosti kävellä tuon matkan. Rattaat olivatkin mukana lähinnä paluuta varten.

Sekä minun että Tärpän vanhemmat asuvat tällä samalla kylällä. Tärppä on viettänyt täällä koko elämänsä ja minäkin melkein. Olin kolmekuinen vauva muuttaessamme tänne. Opettajaopintoni suoritin Savonlinnassa, sillä reissulla men viisi vuotta. Töiden vuoksi piti kuitenkin palata Etelä-Suomeen ja koska lähisuku ja suurin osa ystävistä asui edelleen täällä, tuntui luontevalta palata kotikylään. Mikäpä täällä on ollessa, kyllä minä viihdyn.

Veljeni muutti aikuistuttuaan Espooseen ja asuu siellä yhä. Emme näe valtavan usein, mutta aina toisinaan hän poikkeaa käymään. Iltapäivällä olikin iloinen yllätys oven takana: vanhempani ja veljeni tulivat vastaleivottu omenapiirakka mukanaan. Turistiin joutavia ja juotiin kahvia.

Minusta on harmi, että sellainen kylässäpiipahtamiskulttuuri on kadonnut. Pelkkä kahvilla käyminen pitäisi aina sopia kalenterin kanssa mahdollisesti kuukausien päähän. Suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti pidä siitä, että joku tupsahtaa oven taakse. En tee yllärivisiittejä itsekään, koska olen ymmärtänyt kuuluvani vähemmistöön pitäessäni yllätysvieraita mukavana asiana. Tässä suhteessa onkin äärettömän hauskaa, että vanhempamme asuvat samalla kylällä. Ainakaan he eivät ole reklamoineet ääneen, etteivät tykkäisi siitä, että piipahdamme. Toki täytyy käyttää harkintaa, jos piipahtaa koko revohkan voimin.

Koska tänä viikonloppuna ei pitänyt tehdä mitään, huomasimme yhtäkkiä remontoivamme isojen lasten makuuhuonetta. Eihän remppaamista lasketa, koska silloin ei kuitenkaan lähdetä kotoa mihinkään?

Haaste

Sain Maikilta haasteen. Ja heti, kun lupasin tarttua siihen, muistin, että minullahan on roikkunut tallennetuissa teksteissä vaikka ja kuinka kauan Rouva K:n lähettämä meemi, johon aloin vastata, mutta joka jäi siinä vaiheessa kesken. Täytyypä kaivaa se esiin ja tehdä loppuun!

Tästä aiheesta saisinkin helposti kokonaan oman postauksensa: kesken jääneet hommani.

Mutta tähän blogihaasteeseen. Tämän tarkoituksena on tehdä tunnetuksi blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Mukaan minut haastoi Elämää äidin silmin -blogin ( http://www.elamaaaidinsilmin.blogspot.fi/ ) Maikki. (Jep. Myönnän: en ole vielä keksinyt, kuinka iPadilla tehdään linkittäminen.)

Haasteen säännöt:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Eli 11 asiaa minusta:

1. Olen asunut suurimman osan elämästäni samalla paikkakunnalla.
2. Tiesin jo nuorena, että haluan ison perheen.
3. En tiennyt, että toiveeni toteutuisi näin kirjaimellisesti.
4. Minulla on kolme ihanaa poikaa ja ihana tytär.
5. Minulla on suloiset bonuslapset, joista tykkään valtavan paljon, ihan oikeasti!
6. Kuka tahansa ihanista, suloisista lapsista saa minut toisinaan hermoromahduksen partaalle.

7. Olen naimisissa.
8. Asuntovelkaakin on.
9. Leipätyökseni opetan yläkoululaisia.
10. Rakastan musiikkia!
11. Osaan puhua kreikkaa.

Vastaukseni kysymyksiin:

1. Mitä kuuluu? Kiitos, tänään jo oikein mukavaa. Kurkkukipu hellittää hiljalleen.

2. Lempivuodenaikasi? Ehdottomasti kesä. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, mutta pimeys, kylmyys ja kurakelit masentavat tolkuttomasti.

3. Tupakoitko? En.

4. Lempivärisi? Tämä on yksi maailman vaikeimpia kysymyksiä. Minusta on ihana katsella kirkkaita värejä. Sisustuksessa suosin melko neutraaleja sävyjä pienin piristysruiskein. Pukeudun ihan liikaa mustaan. Violetti ja turkoosi tuntuvat juuri nyt parhailta, joskaan eivät yhdessä. Ensi viikolla varmaan jo muut värit.

5. Harrastuksesi? A cappella -yhtyeessä laulaminen, kaikenlaiset musiikilliset viritykset noin muutenkin, kuntoilu, tytärpuolen kanssa viikottainen ratsastustunti.

6. Lempivaatteesi? Pakko vastata farkut. Hienoja juhlia lukuunottamatta ne käyvät lähes minne vain. Toki edustusfarkut ovat eri housut, kuin pihahommiin varatut.

7. Puhelinmerkkisi? IPhone 4s. Tykkään.

8. Tykkäätkö jäätelöstä? En ihan kauhean paljon. Tervajäde oli aika kiva yllätys.

9. Paras näkemäsi elokuva? Tämä on yhtä vaikea, kuin lempivärikin. Riippuu fiiliksestä. Sisareni puolesta oli aika vaikuttava, vaikka ihan ennalta-arvattava lässytysleffa olikin.

10. Lempi TV-sarja? Kosto on aika kova. Frendit ja Sinkkuelämää kestävät kyllä useammatkin katsomiset.

11. Onko sinulla lyhyet vai pitkät hiukset? Juuri nyt pitkät. Näiden vuoksi tosin joku muu on luopunut (luultavasti riistohintaan) omistaan. Pääsin siis koekaniiniksi hiustenpidennyskoulutukseen ja karvani ovat 30 cm todellista pidemmät. Pakko tunnustaa, että tykkään kovasti.

11 kysymystä eteenpäin:

1. Mikä saa sinut nauramaan?

2. Mikä saa sinut suuttumaan?

3. Sulje silmät ja käänny ympäri. Avaa silmäsi. Mihin katseesi kiinnittyi ensimmäisenä?

4. Tutustut pariskuntaan, jolla on monta lasta. He esittelevät: "Nää kaks on mun, tää yks on ton, sit nää on meidän yhteisiä ja sit meil käy aina välillä ton etälapsi." Ensimmäinen rehellinen ajatuksesi?

5. Mistä käyttötavarastasi luopuminen tekisi eniten tiukkaa?

6. Kauppaan on 200 metriä matkaa. Sataa vettä. Käsi sydämellä: kävellen vai autolla?

7. Minkä asian opettaminen pitäisi lisätä peruskoulun opetussuunnitelmaan?

8. Pakollinen matemaattinen tehtävä: paljonko on 2+3x2?

9. Viisi minuuttia aikaa pakata viikonlopun reissua varten. Onnistuuko?

10. Mikä lämmittää kylmänä talvi-iltana parhaiten?

11. Suurin osa rakastaa makeita, pitkiä yöunia. Venytätkö niitä mieluummin illan pöästä vai aamun puolelta?

Mukaan haastaminen onkin nyt astetta haastavampi homma, koska en ole aktiivisesti seurannut yhtätoista blogia, joilla olisi alle 200 lukijaa. Hassulta tuntuu heitellä ihan "randomisti" haasteita eteenpäin. Mahdanko rikkoa sääntöä kamalan pahasti, jos haastan ne blogit, joita seuraan ja lisään sitten uusien tilaisuuksien tullen?

Vihervaara: http://vihervaarantalo.blogspot.fi/

Sekalaista sakkia: http://sekalaistasakkia-sankari.blogspot.fi/

Iskä ja iltatähdet: http://iskajailtatahdet.blogspot.fi/

Kiitollinen kirjuri: http://krishnanen.vuodatus.net/

Viimeisen blogin kohdalla en pääse vaklaamaan lukijakunnan määrää, koska blogi on eri blogipohjalla.

Kyseessä on kuitenkin ihan mieletön uusperhe, jossa on noin perisuomalaisittain ajateltuna hieman toisenlainen

arvomaailma ja toimintakulttuuri. Suosittelen lämpimästi kurkistamaan! Allekirjoittanut on ainakin löytänyt monta kertaa

ajattelun aihetta Kirjurin blogista.

Ei ollutkaan angiina

Se ei tosiaan ollut pelkkä siili kurkussa. Eikä edes pelkkä angiina.

Usko alkoi loppua eilisiltana, kun antibiootista ei ollut minkäänlaista hyötyä. Pahimmat peitteet hävisivät, mutta nielu jatkoi turpoamistaan niin, ettei siitä oikein mennyt mitään enää läpi.

Mitä tekee fiksu kansalainen? Googlaa! Heti löytyi google-diagnoosi: nielupaise. Ensimmäisestä linkistä joukko kauhutarinoita paiseen tyhjentämisestä ja siitä, miten pahasti operaatio oli mennyt pieleen. Päätin, ettei minulla ole ainakaan tuota, otin lisää kipulääkettä ja painuin nukkumaan. Kipulääkkeen teho riitti aamukolmeen. Sitten oli pakko nousta ylös ja myöntää tappio. Pakko sitä kurkkua on lähteä näyttämään.

Nuori työterveyslääkäri katsoi kurkkuun ja totesi: "Oho! Aikamoinen paise täällä on."

Nuorehko opettaja siinä potilaspenkissä päästi suustaan jotain kansankynttilälle sopimatonta ja tunnusti googlanneensa jo tyhjentämisprosessin kulun. Lääkäri oli oikein myötätuntoinen ja lupasi, että toimenpide itsessään on sekuntien juttu.

Sain lähetteen Meilahteen. En uskaltanut lähteä ajamaan itse, vaan hätyytin Tärpän kuskiksi. Onneksi heillä oli työmaa sellaisessa vaiheessa, että hän pystyi lähtemään. Sain lietsottua itseni kunnon paniikkiin siihen mennessä, kun olimme perillä ja kun kyse on päivystysoperaatiosta, sai odotushuoneessa vielä kaupan päälle pari tuntia lisäpanikointiaikaa.

Itse operaatio sitten. Sisältää ällöttäviä kohtauksia, ei herkimmille. Ei kuitenkaan sisällä pelottelua, luita tai suolenpätkiä.

Istuin toimenpidetuoliin ja sain muodikkaan muovisen esiliinan. Toimenpidettä suorittava lääkäri katsoi kurkun, nielun ja korvat ja totesi paiseen olevan iso, mutta hyvässä paikassa ja lupasi nopean toimeenpiteen hänkin. Lupasi myös, että se sattuu.

Paikalla oli myös nuori lääkäri, joka ei ollut nähnyt nielupaiseen puhkaisemista. Ei siinä mitään, tervetuloa paikalle. Vanhempi kollega kertoi, että on tärkeää pitää instrumentit oikeassa asennossa, ettei puhkaise kaulavaltimoa. Yhdyin lauseeseen täydestä sydämestäni.

Paljon puudutetta, pieni hetki vaikutuksen odottamista. Sitten pieni viilto paiseen pintaan (ei tuntunut miltään) ja pihdeillä paise auki (tuntui!). Jollain pienellä imurilla sitä mätää sieltä imettiin, mutta toimenpiteen kokonaiskesto laskettuna siitä viillon tekemisestä siihen, että kaikki kamat oli suusta pois, oli ehkä 15 sekuntia. Tulehduseritettä ja verta sai toki syljeksiä vartin verran, mutta puudute aiheutti sen, ettei sitä oikeastaan edes maistanut.

Ällöjutut loppuvat, voi lukea taas.

Kotiin päästiin lähtemään heti, kun haava eibvuotanut enää. Istuskeltiin ehkä kaksikymmentä minuuttia aulassa. Kipu hellitti nopeasti ja siihen mennessä kun olimme ajaneet tunnin matkan kotiin, kipu oli käytännössä poissa. Olin siis kiskonut isoja lääkeannoksia ja itkenyt kivusta lääkityksestä huolimatta neljän vuorokauden ajan. Puolitoista tuntia toimenpiteen jälkeen kurkkuun ei sattunut enää käytännössä lainkaan.

Kokonaisuudessaan ei siis mikään miellyttävä toimenpide, mutta ei todellakaan sen kaiken pelottelun arvoinen. Tiedän, että kaikilla se ei mene näin hyvin, mutta minusta on tärkeää, että joku voi kertoa myös sen, että toimenpide voi olla ihan inhimillinen.

Huomisen aion pyhittää syömiselle!

Ei pelkkä siili kurkussa...

Burana. Panacod. Strepsils. Bafucin. Kefexin. Ja vielä yksi, jonka nimeä en muista.

Kuvittelin äsken olevani jo siinä kunnossa, että pystyn käymään lähikaupassa. Epäilin jo, etten pääse sieltä kaupasta pois, kun lattia keinui ja silmissä musteni.

En ole varmasti ikinä ollut näin kipeä. Ihan vain kurkkukivulla se alkoi. Sitten nielu alkoi turvota. Sitten nousi kuume. Nieleminen sattui jo niin kovin, että itku pääsi joka kerta, kun oli pakko nielaista. Ja se itkeminen sattui niin kovin, että itketti vielä lisää. Edelleen kurkku on järkyttävän kipeä, mutta nieleminen sujuu jo irvistellen. Ehkä tästä vielä noustaan.

En voi kuin olla kiitollinen Tärpälle, joka otti tilanteen haltuunsa. Minä olen nukkunut koko eilisen ja tämän päivän. Ja luonnollisestihan nyt on se viikonloppu, kun kaikki kuusi lasta ovat paikalla. Toivottavasti tämä ei ole kauhean tarttuvaa lajia. Ei kai bakteeritulehduksen pitäisikään olla?

Ajattelin viime tammikuisen seitsemän hengen vatsataudin olleen horroria. (Huom! Vain yksi vessa!) Tarkastelen mielipidettäni. Kaikessa kamaluudessaan se tauti kesti vain noin puolesta vuorokaudesta vuorokauteen per pää ja oli kokonaisuudessaankin lusittu neljässä päivässä. Tämä kuulemma saattaa kestää viikon. Eli jos tämä tästä tarttuu, tiedossa on mielenkiintoinen kuukausi.

Että semmoinen angiina.

Äidin naapurisopu iskän vastuulla?

Tärpän puhelin soi. Joonas soittaa äitinsä luota. Puhelimesta kuuluu lähinnä mölinää ja huutoa, josta ei saa selvää. Kuulostaa aluksi siltä, että lapsilla on joku riehumisleikki kesken ja taskupuhelu on lähtenyt iskälle, kun puhelimesta jäänyt näppäimet lukitsematta. Tarkemmin kuunneltuna ääni on itkunsekainen.

Tärppä sulkee puhelimen soittaakseen Jonnalle, mutta ei ehdi näppäillä numeroa, kun lasten äidin naapuri soittaa.

"Sori nyt, kun soittelen tätä sinne, mutta Joonas on hakannut kohta puoli tuntia ovea ja huutanut äitiä päästämään sisään."

Puhelun jatkuessa käy ilmi, että lasten äiti on tehnyt usein niin, että hän häipyy omille asioilleen ja jättää lapset keskenään milloin pihalle, milloin naapuriin. Jonna ja Joonas viettävät naapurissa paljon aikaa, tämän tiesimmekin. Naapurissa on samanikäisiä lapsia ja he leikkivät mielellään keskenään. Sitä emme tienneet, että he viettävät siellä käytännössä koko äitiviikon, viikonloppuisin myös yöt ja ruoka-ajat. Naapuri alkaa kaivata jo kotirauhaa, mutta vaikka äidille on tästä sanottu, ei ole kummempaa muutosta tapahtunut. Naapuri astui hätiin tässäkin ja haki oven takana huutavan Joonaksen heille odottamaan, että äiti tulee kotiin. Tärppä lupaa yrittää jutella eksänsä kanssa.

Tärppä soitti eksälleen. "Tää on aika hankala asia, ei todellakaan ole tarkoitus haastaa riitaa, mutta aattelin, että olisi reiluinta jutella tästä asiasta ihan suoraan. Pekka siitä naapurista soitti, että..."

Tärppä sai kuulla, että Pekka kuulemma valehtelee.

Inhottavaa, kun tämän pitää olla tällaista. Tärpän eksälle emme halua yhtään mitään pahaa, päin vastoin. Hän on lasten äiti ja lapsille yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä. Miksi, miksi, miksi se maailman tärkein ihminen ei tajua, ettei lapsia voi jättää pihalle kertomatta, mihin itse on lähtenyt? Miksi isän täytyy soittaa ja kertoa tämä asia? Isältä tullutta asiaa kun ei tässä tapauksessa oikein muutenkaan haluta ottaa vastaan, saati kun kyse on näin arkaluontoisesta asiasta.

Tiedän olevani hieman ylisuojeleva lapsiamme kohtaan, niin omia kuin noita bonuksiakin. Väitän silti, ettei ole liiallista suojelua huolehtia siitä, että alakouluikäiset lapset tietävät, missä vanhemmat ovat ja kuinka kauan. En halua leikkiä äitiä lapsille, joilla on jo äiti. Välillä vain tuntuu siltä, että minä paikkailen aika isostikin äidin aiheuttamia reikiä. Teen sen kyllä, mutta kai jokaiselle olisi parasta se, ettei niitä paikattavia reikiä tarvitsisi tehdä ainakaan jatkuvasti?

Kirpparilla

Rakastan kirppareita. Koluan aina mielelläni kaikki kyläkirppikset ja muutaman kerran kuussa ajelen naapurikylän itsepalvelukirpputoreille kiertelemään. En ihan äkkiä muista, milloin olisin ostanut itselleni uusia vaatteita (siis vaatekauppauusia) ja lastenkin kamppeet ovat enimmäkseen käytettyjä poislukien kengät. 

Tänä aamuna heittäydyimme oikein hurjaksi ja ajoimme äitini ja Elvin kanssa ihan Helsinkiin saakka muotibloggaajien kirpputoritapahtumaan. Ihan sikana väkeä, kuten nyt saattoi odottaakin. Tarjontaa oli vähemmän kuin olin ajatellut, enkä sieltä sitten löytänytkään mitään. Elvi keikkui kantorepussa mukana ja viihtyi uskomattoman kauan selässä keikkuen. Äiti sentään löysi itselleen hatun.

Koska ykkösmatkakohteestamme ei löytynyt juuri mitään, poikkesimme paluumatkalla Mankkaan itsepalvelukirppis Akselin ovelle. Ovelle siksi, ettei kyseinen kirppis ollutkaan auki sunnuntaisin. Hieman jo naureskeltiin yhdelle kirppishatulle tullutta hintaa, kun sen eteen oli kuitenkin ajettu liki sata kilometriä. Päätimme sitten poiketa vielä siellä oman kylän kirpputorilla.

Sieltä löytyikin sitten Jonnalle ratsastuskengät, sadetakki ja neule. Leeville juhlahousut ja Marimekon Jokapoika -paita. 

Ja kerrankin myös itselleni jotakin:

Melkein villakangastakki. Ei siis ihan sataprosenttista villaa, mutta lähes. Ja kerrankin natsasi vielä värin kanssa! Tuosta riittää nyt toivottavasti takkia ainakin muutamalle syksylle.