Kuka kuuluu perheeseesi?

Suomalainen perhekäsitys on hyvin suppea verrattuna esimerkiksi eteläeurooppalaiseen näkemykseen. Isä, äiti, tytär, poika. Joissain tapauksessa myös perheen kultaisennoutajan katsotaan kuuluvan ydinperheeseen.

Mitä etelämmäksi liikutaan, sen laajemmaksi käsitys muuttuu. Isä, äiti, tytär, poika. Isovanhemmat. Sisarukset. Tädit. Sedät. Enot. Serkut. Siskon mies? Mikä ettei! Siskon miehen sisarukset? Toki!

Uusperheessä saman perheen sisällä voi olla useampi käsitys perheestä. Meilläkin perhekäsitys näyttää riippuvan siitä, ketä on paikalla. Jonna nimeää yleensä minut perheeseensä kuuluvaksi, mutta minun poikani kuuluvat siihen, mikäli ovat paikalla. Joonas puolestaan jättää yleensä minut mainitsematta. Hänellä olkoon oikeus siihen, vaikka minä puolestani katson hänen kuuluvan minun perheeseeni.

Minun poikani toki mieltävät isänsä perheenjäsenekseen, vaikka minun perheeseeni hän ei enää varsinaisesti kuulukaan. Tietenkin lasteni isänä hänellä on ikuinen rooli osana perhettäni.

Saimme uusperheellisten vertaistukiryhmässä tehtäväksi kirjoittaa perheenjäsenten nimet paperille ja ympyröidä nimiä sen mukaan, miten kukin kokee oman perheensä. Aikamoinen systeemi!

Tästä rajattiin nyt pois exiemme näkemykset. Siihen luulisin kuuluvan itsensä lisäksi omat lapset.

Kun minulta kysytään perheestäni, vastaan vaihdellen sen mukaan, kuka kysyy ja mitä on kysytty. Ei kukaan yleensä halua sukuselvitystä.

"Montako lasta sinulla on?"

"Neljä."

"Montako lasta teillä on?"

"Kuusi."

Jälkimmäistä kysymystä seuraa jo usein jatkokysymys, enkä koskaan ole väittänyt, että olisimme ydinperhe. Selostuksesta tulee tosin helposti niin pitkä, että kysyjä katuu, että tuli avanneeksi suunsa.

Minusta olisi äärettömän mielenkiintosta kysellä uusperheiden lapsilta heidän näkemystään siitä, keitä heidän perheeseensä kuuluu. Jos tänne uusperheellisiä eksyy lukemaan, niin ihan puhtaasta uteliaisuudesta haluaisin mieluusti kokemuksia!

Töihin lepäämään ;)

Se loppui kuin loppuikin, loma nimittäin. Hetkittäin epäilin, että se jatkuu hamaan joululomaan saakka. Sarkasmi ei ehkä välity kirjoitetun tekstin kautta aivan täydellisesti, joten tarkennettakoon, että toki minusta oli mukavaa lomailla lasten kanssa.

Sitä en kiellä, ettenkö pääsisi töissä helpommalla.

Maanantaiaamuna juttelin seiskaluokkalaisten kanssa mukavia syysloman kulusta. Sitten ihmettelimme, mitä eroa on tuorehiivalla ja kuivahiivalla. Kun ero oli tehty selväksi, leivottiin pullaa ja kaikilla oli niin mukavaa.

Ruokailuvalvonnan ansiosta sain nauttia toisten valmistaman aterian lähes ilmaiseksi, eikä kukaan keskeyttänyt ruokailuani. Syötyäni vein astiat tiskilinjastoon, josta joku muu huolehti ne tiskattavaksi. Opehuoneessa oli kahvia ja joku etelänreissaaja oli tuonut suklaatakin työkavereille. Ehdin juoda kahvin kuumana ennen seuraavaa oppituntia.

Kasiluokkalaisten kanssa muisteltiin edellisen vuoden asiana kasvisten ravintoarvoasioita ja valmistettiin herkullista minestronekeittoa. Etenkin tytöt epäilivät aluksi, etteivät pitäisi moisesta sopasta, mutta suostuivat sitten maistettuaan muuttamaan mielensä.

Iltapäivällä keräsin vielä Lucia-kulkuetta varten harjoittelevan porukan treenaamaan ruotsin ääntämistä. Onneksi ruotsinopettaja oli mukana. Muuten olisi saattanut tulla hieman hassuja äänteitä.

Leppoisaa ja mukavaa!

Toisaalta, tiistaina tehtiin sama ohjelma. Paitsi että yksi pojista ei millään malttanut kuunnella pullaohjetta loppuun ja laittoi taikinaan kuivahiivan asemesta leivinjauhetta. Toinen poika, joka ei malttanut kuunnella ohjeistusta siitä, kuinka taikinakulho kannattaa tiskata, tunki tiskiharjan kulhoon, joka oli vielä puolillaan hiivataikinaa. Harjan puhdistaminen jatkui sitten vielä välitunnilla. Yhden tytöt kikattivat koko tunnin jotain syyslomalla tapahtunutta poikajuttua, yhdellä tytöllä oli ilmeisesti paha bad hair day, koska tukkaa ei olisi millään voinut laittaa kiinni edes kotitaloustunnilla.

Kasiluokkalaisilla ei mennyt juuri sen kummemmin.

"Onko keiton ohjeesta vielä jotain kysyttävää?"

"Ei oo!"

Muutaman minuutin päästä yksi kysyy, missä kattilassa se soppa tehtiinkään, toinen on jo keittänyt spagetit, mutta ei ole hakenut kasviksia, kolmannessa keittiössä suunnitellaan pussikeiton noutamista lähikaupasta (tai pizzan tilaamista kylän ainoasta pizzeriasta) ja neljännessä pojat haluavat lisätä soppaansa proteiinia ja rikkovat keiton joukkoon kananmunan sillä seurauksella, että ryhmän tytöt kieltäytyvät maistamasta enää koko keitosta.

Ehkä se joululoma on kuitenkin ihan tervetullut sitten kahden kuukauden kuluttua.

Syyslomalla

Viime vuonna kunnassamme oli surkea kahden päivän syyslomanen. Ihmisen kiusaamista sellainen. Joko tai. Ennemmin olisi ollut lomailematta lainkaan. Tuollainen kaksipäiväinen nimittäin vain sotkee arjen rytmin, eikä saa juuri muuta aikaan.

Tänä vuonna palattiin vanhaan ja hyvä niin. Toisaalta monessa perheessä vanhemmat repivät hiuksia päästään: pikkukoululaisia ei oikein voi jättää keskenään työpäivien ajaksi, mutta vanhempien lomat eivät ole yhtä pitkät kuin koululaisten. Moni kutsuu isovanhemmat hätiin, jotkut pitävät palkatonta vapaata ja osa joutuu luottamaan siihen, että ekaluokkalainen osaa lämmittää mikrossa itselleen syötävää ja laittaa dvd-soittimen päälle.

Meillä ei ole tämänkaltaista ongelmaa. Hetkittäin tosin allekirjoittaneesta tuntuu, että lomailun sijaan saan tehdä tupladuunin ilman ylityökorvauksia tai lakisääteisiä taukoja. Loma osui Jonnan ja Joonaksen iskäviikkoon, eli he ovat meillä muutenkin. Minun poikieni isä on tietysti töissä, joten käytämme hyväksi havaittua järjestelyä: pojat heräävät iskälästä aamulla, syövät aamupalan ja fillaroivat muutaman sata metriä meille päiväksi. Iskä soittaa, kun on matkalla töistä kotiin ja pojat fillaroivat takaisin iskälle illaksi ja yöksi.

Tärppä on tietenkin töissä, eli kaaoksen pitäminen hallittuna on minun kontollani. 90 asuinneliötä on ihan ookoo, mutta ei seitsemälle ihmiselle yhtäaikaa ja jatkuvaan käyttöön. Siksi on parempi pitää väki mahdollisimman hyvin aktivoituna, ettei tarvitse toimia ihan niin paljon erotuomarina. Ja mitä enemmän ulkona, sen parempi.

Vähän leipomistakin välillä. Mukavaa puuhaa, joskin se keittiön siivoaminen on vähän tympeämpää.

Ja sentään ihan vapaata leikkiäkin. 

Äijäviikko

Olemme kolmisin, kuten yleensäkin joka toinen viikonloppu. Minä, mies ja Elvi. Jonnalla ja Joonaksella on äitiviikko, Leevi, Arttu ja Niko ovat isällään. Olemme järjestelleet vuoroasujalastemme viikot siten, että arkipäivinä he ovat paikalla eri aikaan, mutta joka toinen viikonloppu kaikki yhdessä. Jonna ja Joonas ovat siis meillä aina maanantaista maanantaihin ja pojat perjantaista perjantaihin. Monimutkaista? Ei oikeastaan, vaikka ymmärrettävästi ulkopuolisesta se siltä kuulostaakin. Meillä kokeiltiin vuoden verran viikko-viikko -asumista niin, että kaikki lapset olivat paikalla ja pois yhtäaikaa. Nykyisellä mallilla saamme kuitenkin vähän enemmän tilaa käyttöön ja lapset kuitenkin näkevät toisiaan.

Kaiken tämän härdellin keskellä Elvi joutuu tottumaan siihen, että osa sisaruksista häipyy välillä viikoksi ja kaksi kertaa kuussa hän on muutaman päivän ainoana lapsena.

Elvi selvästi nauttii siitä, että saa toisinaan kaiken huomion aikuisilta vain itselleen. Erityisesti äijän kanssa puuhaaminen on parasta. Elvi kutsuu isäänsä äijäksi. Tämä taisi lähteä siitä, kun neiti pikkuvauvana jokelteli "äijäijäijäijä" ja Tärppä riemastui: "Se sanoi äijä! Tarkoittaa minua!" Siitä lähtien Tärppä kutsui itseään Elville äijäksi ja niin se sitten jäi käyttöön.

Toisaalta tilanne varmasti myös hieman hämmentää hitusen alle kolmevuotiasta. Hän on hiljalleen oppinut, että minä en olekaan Jonnan ja Joonaksen äiti ja Tärppä ei olekaan Leevin, Artun ja Nikon isä. Tai äijä. Luulen, ettei hän oikeasti edes voi vielä sisäistää asiaa, mutta osaa noin ulkoa luetella, kuka on biologisessa suhteessa kehenkin.

Sunnuntaikeskustelua:

Elvi: "Missä Jonna on?"

Äiti: "Jonna on omalla äidillään. Jonnalla on äitiviikko."

Elvi: "Ahaa! Missä Joonas on?"

Äiti: "Joonaskin on äidillä. Joonaksella on myös äitiviikko. Jonna ja Joonas tulevat huomenna kotiin."

Elvi: (Pienen mietinnän jälkeen)"Minulla on äijäviikko!"

Nikon askartelut

Niko on kova askartelemaan. Eskarista kannetaan kotiin milloin minkäkinlaista taideteosta. Eilinen oli jo omaa luokkaansa.

Elvi joutui kävelemään kotiin, koska Nikon avaruusalus piti kuljettaa kotiin rattailla. Se on kuulemma pienoismalli. Minkähän kokoinen varsinainen avaruusalus sitten on...

Kasvatusasiaa

Jokainen, jolla on lapsia, on varmasti miettinyt kasvatusasioita. Uusperheessä näiden asioiden miettiminen on korostetun tärkeää. Parhaimmassa tapauksessa lapsilla on elämässään neljä aikuista, jotka ovat lapsen tukena ja ohjaavat tätä elämässä valitsemaan oikean polun. Pahimmassa tapauksessa lapsen elämässä on neljä aikuista, joista jokainen kiskoo lasta eri suuntiin ja yrittää työntää eri polulle. Tai ei. Ehkä tuo on toiseksi pahin skenaario. Kyllä kaikkein pahin taitaa olla se tilanne, jossa yhtäkään aikuista ei kiinnosta, kuinka lapsi voi ja minkä polun tämä valitsee.

Kun muutimme Tärpän kanssa saman katon alle, yksi ensimmäisistä asioista, joista keskustelimme, oli kasvatusperiaatteet. Helppoa oli se, että kummallakin oli hyvin samankaltainen käsitys asiasta. Hankalaa puolestaan oli se, että kumpikin toteutti periaatteitaan jonkin verran eri tavoin. Lähtökohta oli kuitenkin se, että lapsia kohtaan ollaan johdonmukaisia, oikeudenmukaisia, mieluummin keskustellaan kuin jaellaan määräyksiä (toki ikätasoisesti) ja kummallakin on oikeus ja velvollisuus osallistua toistensa lasten kasvattamiseen.

Töllöntöistä keskustellaan lapsen/lasten kanssa. Jos on aiheutettu aineellista vahinkoa, mietitään yhdessä, kuinka vahinko korjataan. Jos on tullut riitaa sisarusten (kokonaisten tai puolikkaiden) kesken, pysäytetään riitapukarit ja aikuinen auttaa riidan sopimisessa. Jäähypenkkiä on käytetty, jos varoituksesta huolimatta toimintaa ei ole korjattu.

Tämä malli on toiminut aivan mainiosti aiemmassa elämässäni poikieni kanssa. Näytti toimivan myös Jonnan kohdalla. Elviähän ei tällöin vielä ollut. Tähänastiseen kokemusmaailmaani ei ollut vielä kuulunut Joonaksen kaltaista lasta. Sain onneksi hyvää kenttäkokemusta, sillä aloitin työt alakoulun erityisluokassa. Jostain syystä huomasin silti hallitsevani paremmin oppilaiden kanssa toimimisen kuin Joonaksen maailman.

Melko nopeasti kävi selväksi, ettei jäähyistä, palkkiotauluista, rangaistuksista ja toimintaohjeista ollut sanottavaa hyötyä. Joonas motivoitui kyllä palkitsemisjärjestelmästä. Hyvin sujuneesta päivästä sai liimata tarran. Kun tarroja oli viisi, sai pienen palkinnon. Kun tarroja oli kymmenen, sai isomman palkinnon. Taulu auttoi noin viikon. Jäähylle joutuminen aiheutti useamman tunnin kestävän raivokohtauksen, joista pahimmat olivat sellaisia, että poika piti ottaa fyysisesti kiinni, ettei hän riko paikkoja tai satuta itseään tai toisia.

Klassinen tilanne:

Joku lapsista: "Äääääää!!!! Joonas löi mua!"

Aikuinen: "Joonas, tulehan tänne, niin jutellaan, mitä tapahtui."

Joonas: "En haluu!"

Aikuinen: "Tule vaan, on tärkeää, että saat kertoa itse, kuinka juttu meni, ettei sua syytetä sellaisesta, mitä ei ehkä ole tapahtunut."

Joonas: "En haluu tulla!! En tuu!!!"

Aikuinen: "Toiset sanovat, että sinä olet lyönyt. Tämä täytyy selvittää, koska kukaan ei saa lyödä ketään. Siksi sinun täytyy tulla juttelemaan asiasta."

Joonas: "Mä en tuu! EN TUU!!!!!!!! TURPA KIINNI!!!! EN TUUUUUUUU!!!!!!!!"

Tässä vaiheessa muut sisarukset olivat yleensä tajunneet jo poistua paikalta. Jos eivät, oli erittäin todennäköistä joutua tulilinjalle. Aikuisen hommaksi jäi vahtia, että tavarat ja Joonas pysyvät ehjänä. Raivoaminen kesti muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Mahdotonta ennustaa, kuinka kauan.

Tilannehan on äärettömän hankala. Raivarissa olevaa lasta on aivan turha viedä jäähypenkille istumaan. Raivokohtauksen laannuttua ei ole erityisen hedelmällistä ilmoittaa lapselle, että nyt sitten keskustellaan siitä lyömisasiasta. Tuloksena on todennäköisesti uusi raivari. Toisaalta ei voi jättää asiaa käsittelemättäkään. Jos on lyönyt toista, ei kai voi jättää asiaa sikseen ja todeta, ettei puuttuminen mitään auta.

Sitten törmäsin Ross W. Greenen kirjaan Tulistuva lapsi. Suhtaudun aina hiukan varauksella näihin "näin kasvatat riiviöistäsi kultapalleroita" -sarjan opuksiin. Tässä oli kuitenkin järkeä. Tulistuvan lapsen kohdalla rangaistukset ja palkkiot eivät tosiaan useinkaan johda mihinkään. Lähtöajatuksen on, että lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa. Selvä se. Ei kai kukaan lapsi valitse tarkoituksella raivostumista, josta luultavasti seuraa vanhempien tyytymättömyys.

En erittele tarkemmin kirjan sisältöä. Parempi, että asiasta kiinnostunut lukee kirjan itse.

Tässä kuitenkin aiempi klassikkotilanne uudelleen mietittynä:

Joku lapsista: "Ääää, Joonas löi!

Aikuinen: "Joonas, tulehan tänne, niin jutellaan, mitä tapahtui."

Joonas: "En haluu!"

Aikuinen: "Et halua jutella? Mikä hätänä, mikset halua?"

Joonas: "En halua jutella! En oo lyöny!"

Jonna: "Kylläpäs se löi! Mua tähän!"

Aikuinen: "Joonas, meillä on ongelma. Jonna sanoo, että löit, mutta sinusta tuntuu, ettet ole lyönyt. Kuinkahan me voisimme ratkaista tilanteen?"

Joonas: "Niin mutta ku Jonna ärsytti mua. Ja lällätti mulle."

Aikuinen: "Ahaa. Jonna lällätteli sinulle. Se varmasti ärsytti sua tosi paljon."

Joonas: "Niin ärsytti."

Aikuinen: "Jonna on ärsyttänyt sinua ja sinulle tuli siitä paha mieli. Sinä löit Jonnaa ja Jonnaa sattui. Kuinkahan meidän kannattaisi nyt toimia?"

Joonas: "En mä tiedä."

Aikuinen: "Minulla olisi ajatus. Haluatko kuulla sen?"

Joonas: "Okei."

Aikuinen: "Minusta silloin kannattaa pyytää anteeksi, kun on pahoittanut toisen mielen tai satuttanut toista. Mitä sinä olet mieltä?"

Joonas: "Joo. Samaa mieltä."

Ei se tietenkään aina näin mene. Mutta yllämainitut esimerkit ovat molemmat oikeasti tapahtuneet. Vaikka jälkimmäisessä ei annettu varsinaista rangaistusta lyömisestä, en usko, että Joonakselle tai Jonnalle jäi kummallekaan sellaista tunnetta, että lyöminen hyväksyttiin.

Toivottavasti tällä päästään eteenpäin.

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon. Vaikka oli lokakuinen päivä, ulkona paistoi aurinko ja lämpötila kipusi kahteenkymmeneen asteeseen. Paikalla oli vain aivan lähimmät: omat lapset, vanhempamme, sisaruksemme perheineen sekä yhteisen lapsemme kummit perheineen. Kolmisenkymmentä ihmistä tästäkin jo saatiin kasaan.

Joku joskus kysyi, eikö yhtään harmittanut, ettemme pitäneet kunnon juhlia. Vastaan aina, että pidimme me. Juuri sellaiset, kuin halusimme. 

Sain tänään kaksi ruusua, yhden kummallekin vuodelle.

"On vain kaksi ihmistä ja heidän rohkeutensa jättää taakseen yksi elämä ja löytää toinen - luottaen toisiinsa ja osoittaen todellista kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta, antaen toisilleen voimaa ja rakkautta valmiina kohtaamaan mitkä tahansa vastoinkäymiset, joita tulevat vuodet saattavat tuoda." 

-Pam Brown