perjantai 24. tammikuuta 2014

Ennen ja nyt

Perjantai silloin

Jeejee, koulu loppuu klo 13, pianpian kotiin, viikonloppuvaatteet niskaan: tiukat housut, toppi, vuodenajasta riippuen jotakin pitkänhihaista. Koko viikon meikittä levännyt naama saa sotamaalauksen ja sitten kavereiden kanssa baanalle. Ravintolassa voi tanssia valomerkkiin saakka joko siiderin voimin tai ilman, riippuen siitä, saattuiko olemaan a) rahaa tai b) kuskivuoro.

Perjantai nyt

Jeejee, koulu loppuu klo 14.45., pianpian kotiin, viikonloppuvaatteet niskaan: verkkarit ja t-paita. Koko viikon meikin alla kärsinyt naama saa levätä taas pari päivää. Ihanaa, kun voi läjäyttää pepun sohvalle ja neuloa yömyöhään.

Aina toisinaan kaipaan hullunvillejä viikonloppuja. Totuus on kuitenkin se, että jo yhden illan valvominen kostautuu koko viikon väsymyksellä. Ei vanha jaksa, enkä edes ole kovin vanha. Usein laitan vaakakuppiin iloisen illanvieton pitkällä kaavalla ja ne hyvät yöunet. Vaakakuppi kallistuu lähes poikkeuksetta yöunien kannalle. Usein päädyn myös kompromissiin: iloinen illanvietto lyhyellä kaavalla.

Asumme sen verran maalla, että jos haluaa päästä biletysravintolaan, täytyy matkustaa 12 kilometriä naapurikylään. Viihdyn itse onneksi ravintolassa ihan ilman alkoakin ja kehtaan jopa laulaa karaokea selvinpäin. Olenkin melko usein porukan kuski. Ainakin yhteen suuntaan. Sen verran olen aikuisikään päästyäni oppinut, ettei minun tarvitse odotella muita, jos ei huvita. Taksilla pääsee, jos haluaa jäädä illan viimeisille hitaille.

Illanvietot ovat viimeisten vuosien aikana siirtyneet poispäin ravintoloista. Huomenna olen menossa viettämään iltaa tyttökavereiden kanssa. Ohjelmassa on ainakin sushia, saunaa ja elokuva. Tiina on kuulemma hakenut Filkkarista 1,5 kg irtokarkkeja. Ei huono!

Elvi 3-v

"Minä toivon pelhoisen kakun."


Onnea, äidin ja iskän kullanmuru!

lauantai 11. tammikuuta 2014

Dinosaurusten kapina

Facebookissa kiersi jokin aika sitten kuvasarja vanhempien tekemästä jekusta, joka sai lapset uskomaan, että leludinosaurukset heräävät öisin henkiin. Vanhemmat halusivat herättää lapsissaan mielikuvituksen, joka on tänä älyluurien, tablettilaitteiden ynnä pelikonsolien aikana toisinaan koetuksella. Kuvasarja oli mielestäni hulvaton ja koska pojillani on pilvin pimein muovidinoja, oli toteuttaminen mahdollista.

Suurin osa dinoista löytyi itseasiassa iskälästä, mutta sieltä ne saatiin lainaksi sillä ehdolla, että niitä ei palauteta. Ilmeisesti tavarapaljoudesta kärsitään muuallakin, kuin meillä.

Ensimmäisenä aamuna dinot olivat vallanneet keittiön ja tehneet kaakaota. Arttu meni herättyään keittiöön ja pysähtyi niille jalansijoilleen.

"Nuo ovat selvästi minun dinosaurukseni, mutta miten ne ovat päässeet tänne iskältä?"



Seuraavana aamuna dinot olivat kaataneet Elvin duplolaatikon ja rakentaneet torneja.


Tässä vaiheessa pojat olivat keksineet jutun juonen. Kävin päivällä kaupassa Elvin kanssa poikien jäädessä keskenään kotiin. Kun palasimme, kaikki kolme istuivat keittiössä piirtämässä ja koettivat näyttää viattomilta. Hetken kuluttua Leevi meni olohuoneeseen ja huudahti: "Tulkaa katsomaan! Dinot ovat jatkaneet leikkiä!" Kaikki säntäsivät olohuoneeseen ja hämmästelivät suureen ääneen eläviä muovidinoja. Osallistuin tietysti hämmästelyyn ja pojat vaihtoivat keskenään tietäviä silmäyksiä.


Pian hommasta tuli jo aamun odotetuin juttu. Ensimmäisenä herännyt kiersi katsomassa, mitä dinosaurukset olivat tällä kertaa tehneet ja riensi sitten raportoimaan muille.

"Ne on katsoneet elokuvaa?"
"Mikä leffa? Jurassic Park?"
"Ei, kun Ice Age."


Uudenvuodenyönä ne retaleet tekivät selvää viimeisistä joulusuklaista...


...ja ilmeisesti vuoden vaihduttua joulukuusen oli aika lähteä. Tämä oli ilmeisesti poikien mielestä liian vakava töllöntyö, sillä...


...kuusenkoristeisiin kajoamisen jälkeen dinot löytyivätkin eteisen jäähypenkiltä.


"Äiti, dinot rikkoivat joulukuusen. Me vietiin ne jäähylle!"

Minuutti per ikävuosi miljoonien vuosien takaisille otuksille taitaa tietää pitkää ja harrasta katumusta.



Alkuperäisidea: Dinovember

http://www.huffingtonpost.com/refe-tuma/dinovember_b_4270164.html


perjantai 10. tammikuuta 2014

Myyttejä uusperheestä

Ihanaisen Internetin vertaispalstalla keskustellaan paljon uusperheisiin ja erityisesti äitipuoliin liittyvistä myyteistä. Otetaanpa täälläkin käsittelyyn muutamia.

Myytti: Kaikki naiset rakastavat kaikkia lapsia. Äitipuoli tuntee äidillisiä tunteita puolisonsa edellisen liiton lapsiin.

Totuus: Kaikki naiset rakastavat omia lapsiaan. Puolison lapsia voi rakastaa, mutta yhtä hyvin tilanne voi olla se, että puolison lapsia lähinnä siedetään, kun muutakaan ei voi. Valitettavasti avointa inhoamistakin tapahtuu, mikä on tietysti lasten kannalta erittäin ikävää. Tällaisessa tilanteessa uusperhe harvemmin pysyy koossa kovin kauaa.

Myytti: Uudessa suhteessa on vähemmän ongelmia, koska osapuolet ovat oppineet aiemman suhteensa virheistä.

Totuus: Uudessa suhteessa on uudet ongelmat. Ihminen on taipuvainen toistamaan omia virheitään. Suurin ongelma silti lienee se, että vaikka vanhoja virheitä ei toistaisikaan, parisuhdekuvio on huomattavasti monimutkaisempi. Paketissa tulee x määrä lapsia, ex-puoliso, uudet appivanhemmat, entiset appivanhemmat... Suurta, monimutkaista kuviota pyörittäessä ristiriitoja tulee väistämättä.

Myytti: Uusperheelliset ymmärtävät varauksetta toisiaan.

Totuus: Uusperheitä on erilaisia. Kasvatusnäkemyksiä on erilaisia. Parisuhteita on erilisia. Väite automaattisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta on ihan yhtä älytön, kuin ajatus, että kaksi naista ymmärtää automaattisesti toisiaan, koska nyt sattuvat olemaan samaa sukupuolta.

Myytti: Uusperheeseen kuuluu hirmuinen määrä porukkaa.

Totuus: Joihinkin uusperheisiin kuuluu hirmuinen määrä porukkaa. Uusperheessä voi olla myös pariskunta ja yksi etälapsi, joka käy tapaamassa vanhempaansa ehkä kerran kuussa.

Myytti: Uusperheiden lapsilla on epävakaat asumisolot.

Totuus: Voi olla, voi olla, ettei olekaan. On uusperheitä, joissa lapset tosiaan poukkoilevat paikasta toiseen tietämättä, missä milloinkin tulisi olla. On uusperheitä, joissa kummankin kodin vanhemmat peräänkuuluttavat vain lapsivapaata aikaa. On uusperheitä, joissa on selkeästi sovitut toimintatavat ja tasapainoiset vanhemmat ja lapset.

Myytti: Uusperheissä on ex-ongelmia.

Totuus: Joissakin uusperheissä on ex-ongelmia. Useimmissa uusperheissä välit entisiin puolisoihin ovat viileän asialliset. Joskus välit voivat olla jopa hyvät, kun ei ole enää paineita tulla väkisin toimeen ihmisen kanssa, joka osoittautuikin vuosien varrella aivan erilaiseksi, kuin aluksi luuli.

Onhan näitä kaikenlaisia. Ajattelin, kun tähän leikkiin ryhdyin, että minulla on melko realistinen käsitys siitä, millaista elämä uusperheessä on. Enimmäkseen todellisuus on vastannut kuvitelmiani. Suurin työ on ollut hyväksyä ja ymmärtää uuden puolison exän maailmantuskaa ja sen purkamista meihin. Kun lopulta pystyin ymmärtämään, että oikeastaan sillä ei ole juurikaan tekemistä minun kanssani, enkä ole hänen päänsä sisällöstä vastuussa, on kiukuttelut ollut helpompi kuitata ottamatta niistä taakkaa harteilleen. Tärppä sanoi minulle jo suhteemme alkumetreillä, että näitä sitten tulee aika-ajoin, niistä ei tule ottaa itseensä ja että ajan kanssa oppii suodattamaan, mikä on vakavasti otettavaa asiaa ja mikä pelkkää harmin purkamista. Silti minulta vei kolmisen vuotta oppia tämä suhtautuminen. Ja kappas: kun sen vihdoin opin, loppuivat kiukkuiset tekstiviestit ja puhelutkin. Tai sitten opin lukemaan viestit suodattimen läpi ja olemaan ruokkimatta toisen kiukkua. Viimeisen puolen vuoden kokemuksella voisin sanoa, että myös Tärpän exän suhteen on siirrytty tilanteeseen, jossa välit ovat asialliset, aika-ajoin jopa hyvät.

Pieni askel ihmiskunnalle, valtava harppaus meidän uusperheellemme.

perjantai 3. tammikuuta 2014

Kamala kaksitoista?

Kun erosin poikieni isästä, sovimme samantien, että lapset asuvat luonamme vuoroviikoin. Muutamassa kuukaudessa totesimme, että järjestely toimii lastemme kohdalla. Aluksi osa tavaroista seilasi lasten mukana, mutta sitä mukaan, kun saimme talouden suurinpiirtein vakaaksi, hankimme kumpaankin kotiin omat välineet ja varusteet. Nykyään pojilla on kahden kodin yhteiskäytössä vain polkupyörät, sukset ja luistimet. Kyse ei ole siitä, ettäkö olisimme poikien isän kanssa niin huonoissa väleissä, etteikö tavaroita voisi käyttää yhteisesti, vaan siitä, että emme halua lastemme kokevan, että he "muuttavat" joka toinen viikko. Edestakaisin kulkevat vain koulureput ja kelakortit. Jälkimmäiset siksi, että Suomessa ei ole mahdollista saada tuplakappalein kortteja. Myöskään osoitetta ei voi jakaa. Eikä lapsilisää.

 Ruotsissa vuoroasuminen on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Ruotsissa neljä kymmenestä avioerolapsesta asuu tasan puoliksi äidin ja isän luona. Meillä lapsella voi olla vain yksi osoite, ja eronneiden lapsista 80 prosenttia jää äidille. Suomessa ei myöskään voi jakaa lapsilisää toisin kuin Ruotsissa.

Vuoroasuminen kuitenkin yleistyy Suomessa pikkuhiljaa. Tarkkoja lukuja avioerolasten asumisesta kahdessa paikassa ei ole, mutta viime aikoina vuoroasumisesta tehtyjen sopimusten määrä on kasvanut noin 20 % vuodessa. Viime vuonna sopimuksia tehtiin hieman vajaa 2500.

- Se kertoo todella hyvästä asiasta eli siitä, että yhä enemmän molemmat vanhemmat yhä varhemmin osallistuvat lasten ja perheen kanssa olemiseen, avaa Espoon perheasiain yksikön esimies Marjatta Karhuvaara. (http://yle.fi/uutiset/avioerolasten_vuoroasuminen_ei_ole_edelleenkaan_yleista_suomessa/6957531 )


Minä kuulun siihen kahdenkymmenen prosentin vähemmistöön, jonka lapset asuvat virallisesti isänsä luona. Sinänsä asia on olemassa vain papereilla ja suurin osa ihmisistä ei edes tiedä asiasta. Järjestely on puhtaasti taloudellinen, mutta jos asia tulee joskus jossain esille, seuraa siitä lähes väistämättä kulmien kohottelua.

Äidillä on pakko olla jotakin pahasti vialla, jos ei asu lastensa kanssa.

Ehkä osa tästä on oman pääni sisällä. Minähän tiedän itse, että lapset asuvat minun kanssani puolet ajasta, itseasiassa hieman enemmänkin, koska opettajana minulla on pitkät lomat ja pojat tulevat aina meille, kun isänsä on töissä koulujen loma-aikana. Nytkin he viettävät meillä liki kaksi viikkoa putkeen. Silti koen aina tarvetta puolustella ratkaisua ja tuoda esille, että joo, osoite on iskällä, mutta kyllä meillä ihan yhteishuoltajuus ja vuoroasumissopimus on.

Leevi täyttää tänä vuonna 11 vuotta. Lähestymme rajapyykkiä, jota varmasti moni erovanhempi pelkää: 12-vuotiasta lasta tulee kuulla asuinpaikasta päätettäessä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsen kehityksestä riippuen varmasti nuorempaakin on syytä kuulla, vaikka toki asuminen on aina vanhempien tekemä päätös, eikä lasta saisi koskaan laittaa tilanteeseen, jossa hän kokee valitsevansa vanhempiensa väliltä. Muistan alakouluajoiltani, kun kaverini vanhemmat erosivat, että minusta mikään ei olisi niin kamalaa, kuin valita, kumman vanhemman luona asuu. Tuolloin ei vuoroasumisesta juuri tiedetty tai ainakaan puhuttu.

Mitä jos Leevi haluaakin muuttaa kokonaan isälleen? Olen kuullut myös tarinoita, joissa teini-ikäiset ovat oppineet käyttämään ikänsä tuomaa oikeutta hyväkseen: "Ai en saa uutta iPhonea? No, mä muutan sit iskälle!" Tämänkaltainen esimerkki tuskin lienee kovin realistinen pelko, sillä vaikka Leevi muuttaisikin iskälle suutuspäissään puhelimen hankinnasta tai hankkimatta jättämisestä, osaisi iskä olla lähtemättä peliin mukaan. Ei sitä puhelinta tulisi sitten sielläkään.

Kuinkahan paljon vanhemmat pelaavat tällä asialla? "Saat oman koiran, jos muutat meille." (Tämä on kuultu meilläkin. Onneksi Jonna on sen verran höpsö, että kertoo iloisesti nämä jutut ääneen täällä päässä. Eikä äitinsä ole käsittääkseni viime aikoina enää lupaillut koiria, poneja, omakotitaloja tai rantalomiakaan.)

Mutta se maaginen 12. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Todennäköisesti ei mitään. Nyt ainakin näyttää siltä, että vuoroasuminen sopii pojilleni yhä. Kaikki hyppäävät mieluusti syliin ja vielä jaksan heistä jokaisen syliini nostaa. He myös lähtevät iloisena iskälle ja viihtyvät siellä. Ehkä asiasta ei kannata stressata ihan hillittömästi vielä tässä vaiheessa.