Saanks mä auttaa?

Tein graduni lasten kasvattamisesta kotitaloustöihin. Haastattelin eri-ikäisten lasten vanhempia heidän näkemyksistään ja kokemuksistaan: miten lapset tulisi osallistuttaa kodin arkeen vai onko edes lasten asia ottaa osaa kodin askareisiin.

Yksi tärkeä havainto tuntui toistuvan: lapset auttavat ja osallistuvat mielellään niin kauan, kun eivät osaa mieltää hommaa pakoksi. Oman huoneen siivoaminen alkaa tympiä paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin muun asunnon imuroiminen, ikkunoiden peseminen, ruuanlaitto tai vaikka remontointi.

Omassa perheessämme päästiin huoneen siivous -kiukkuun jo niin monta vuotta sitten, etten edes muista, milloin homman sai huijattua leikiksi. Kolme vanhinta on älynnyt myös, että tiskikoneen tyhjentäminen tai imurointi ei olekaan leikkiä, vaan ihan tylsää.

Sen sijaan vanhojen tapettien repimiseen halusivat osallistua kaikki.

Totuus on, että mitä enemmän (pieniä) apureita, sen hitaammin tulee tulosta ja sen suurempi on sotku. Kääntöpuolena on tietenkin se, että jos lapset eivät saa ikinä osallistua, ei heille muodostu käsitystä siitä, mitä kodin ylläpitäminen oikeasti vaatii. Olen kuullut sellaisenkin ajatuksen, että hankitaan kotiin siivooja, jotta lapset oppivat arvostamaan siistiä kotia. Siivooja sinällään on minusta loistava ajatus, jos elämä on siinä kohtaa kovin kiireistä. Onpa yksi aikavaras vähemmän, kun siivoamiseen kuluvan ajan voikin viettää perheen parissa. Epäilen silti, että lapset eivät tällä tavoin opi ainakaan pitämään itse kotiaan siistinä, vaikka arvostaisivatkin siisteyttä. Luultavammin he ihmettelevät kovasti, miksi koti ei siivoudu itsestään, kun se ennenkin teki niin.

Remonttiapulaiset pääsivät siis töihin ja nypin sitten lasten mentyä nukkumaan seinästä niitä pieniä tapetinrämmäleitä, joita vauhdikkaiden käsien välistä oli jäänyt huomaamatta. 

Loppujenlopuksi varsinkin isommista lapsista alkaa kyllä olla jo ihan oikeasti apua työn suorittamisessa. Pienemmistäkin on iloa, kun saa seuraa ja näkee, miten lapsi nauttii saadessaan olla mukana. Olen kuullut niin monen teini-ikäisen lapsen vanhemman manasvan sitä, ettei tullut osallistettua lasta pienenä, että en aio tehdä itse samaa mokaa.

Ja tapetitkin on jo irrotettu!

Syksyisiä puuhia

Olen oppinut pitämään syksystä vasta parin viime vuoden aikana. Olen niin henkeen ja vereen kesäihminen, että syksy tuntuu aina lopun alulta. Peruuttamattomalta. En vieläkään pidä pimeästä, en myöskään kylmästä. Olen kuitenkin oppinut iloitsemaan syksyn väreistä, metsän antimista ja kirpakat aamutkin ovat oikeastaan aika mukavia. Kunhan ei sada.

Koululaiset ovat päässeet hyvin arkeen kiinni ja Elvikin on viihtynyt hyvin päiväkodissa isompien lasten ryhmässä. Viidesluokkalaisten tehtävämäärä alkaa olla jo aika paljon isompi kuin ennen, mutta ihan maltillisena tuo on minun mielestäni pysynyt. En tiedä, ovatko Leevi ja Jonna kanssani samaa mieltä.

Vietimme ylimääräisen kotipäivän keskellä viikkoa, kun Jonnan päästä löytyi täitä. Täit ovat vaivanneet koululla uskomattoman sinnikkäästi ja nyt sitten saatiin käydä rumba meilläkin. Eihän se itse päätäin häätäminen niin iso juttu ole, vaan se siivoamisen määrä, että yhtään elukkaa tai elukan munaa ei jää pesimään petivaatteisiin, sohvaan, pehmoleluihin, auton penkkeihin, vaatteisiin, pyöräilykypäriin (miten nekin muka pitäisi puhdistaa?)... Työnsin sitten 80-asteiseen saunaan kaiken, mitä ei voinut työntää pesukoneeseen. Koko sakin hiukset on pesty täishampoolla ja käyty läpi täikammalla. Nyt elämme toivossa.

Joonas ja Elvi viettivät siis myös kotipäivän, sillä vaikka heidän päästään ei löytynytkään kutsumattomia vieraita, pidin parhaana ajatuksena pitää heidätkin karanteenissa, kunnes täinhäätökäsittely on tehty. Joonaksen koulukuvaus osui kuitenkin juuri tälle päivälle, joten ajelimme sitten koululle kuvausta varten. Elvi ja Jonna viihdyttivät toisiaan sen aikaa koulun pihalla. Pilarin sisällä oli jäätelökioski, josta sai ostaa näkymätöntä suklaajäätelöä kivieuroilla. Muita jäätelömakuja ei ollut kaupan.

Iltojen pimetessä iskee usein myös tarve neuloa. Tällaisia on tullut nyt, kun sain jo "pakolliset" valmiiksi, eli uusia villasukkia kaikille, joiden edellisvuotiset ovat jääneet pieneksi. Tai kadonneet. Tai jääneet pysyvästi sinne toiseen kotiin.

Ja mikä olisi sen syksyisempää kuin sienet! Herkkutatteja on löytynyt jo melkein riesaksi saakka, kantarelleja puolestaan ei juuri lainkaan. Huolisin kyllä niitäkin.

Uusperheen suhteen ei oikeastaan ole mitään raportoitavaa, mikä on näin uusperheellisen näkökulmasta hyvä asia. Aikuiset ovat siis pystyneet olemaan aikuisia ja perhe-elämää on saatu elää, kuten lastenvalvojalla on vahvistettu.